9.12.07

Smedsin ohjaama Tuntematon sotilas oli vahva teatterikokemus

Olisi tehnyt mieli jatkaa pohdintaa loputtomiin. Harvoin teatterissa käynti on itsessäni herättänyt pakottavaa vuorovaikutuksen tarvetta. 

Näytelmän alkukohtauksen simputus on meistä monelle tuttua työelämästä. Suohon, ylös, suohon, ylös... Järjetöntä mopottamista. Siitä se alkoi. 
Koko runsaan kolmen tunnin ajan kerronta linkittyi omaan aikaamme ja elämään, sen järjettömyyksiin ja epäinhimillisiin tai epäoikeudenmukaisiin piirteisiin, jotka kohdistuvat pelokkaisiin, vajavaisesti toimintakykyisiin, poikkeaviin. 
Smedsin taitavuus ilmenee mielestäni esimerkiksi siinä, että hänen tarjoamansa kuva ei ole voimakkaista väreistä huolimatta yksiselitteinen. – Kuva ei tosiaankaan ole mustavalkoinen. Se ei myöskään ole punavalkoinen, vaikka yleisö pannaankin laulamaan "Köyhä Suomen kansa katkoo kahleitansa. Kärsimyksen malja meillä kukkuroillaan on..." Sinivalkoinen Smedsin maailma ei ole, sehän on käynyt selväksi.

Vaikka Kristian Smeds ei rakentanut huumoria yksilösuoritusten varaan, ei ainakaan samalla tavoin kuin Edvin Laine elokuvassaan, huumoria ei suinkaan ollut unohdettu. Nuori rintamalle sodan viime vaiheessa tullut Hauhia tuo mukanaan asemasotavaiheeseen valloittavaa huumoria. Tämä tulkinta on loistava.
Myös Smedsin Honkajoki ja hänen Lammiolta saamansa kohtelu ovat vertaansa vailla. Juuri näin Suomessa kohdellaan monia puolustuskyvyttömiä ihmisiä. Mutta: koskaan ei voi myöskään tietää, kuka yrittää vedättää ja aina löytyy hyväuskoinen uskonnon edustaja vähäväkisen äänitorveksi – silloinkin, kun heikkous on tekaistua.

Tämä nykyinen maailmankuva ammutaan mäsäksi, räjäytetään kappaleiksi. Lapsuus menee, menee nukkumatti, menee Lenita Airisto, menee jopa Jouko Turkkakin ja menevät maan johtajat... Tarpeeton roina, Pahvi-Sauli, romukoneet ja muu painolasti lentävät roskiin, kun uutta elämää lähdetään elämään sen mullistuksen jälkeen, joka kansaamme kohtasi.

Tulee mieleen 60-luvulta sosiologi Erich Hofferin ajatus: eivät rutiköyhät tee vallankumousta, vaan vallankumouksen tekevät äsken köyhtyneet. 
Itse kuulen tässä Smedsin ohjauksessa pienempien ikäluokkien sukupolvikapinaa. Se saattaa saada lisää voimaa taloudellisesta hyvinvoinnista syrjään sysätyistä sivistyneistöön kuuluvista pätkätyöläisistä, freelancereista ja taiteilijoista.




3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hei.
Tuomas Enbusken vetämä keskustelu näytelmästä: http://www.yleradio1.fi/yhteiskunta/tuomasenbuske/id13821.shtml . Kuultavissa myös uusintana Radio Peilissä, luulisin...

Kutuharju kirjoitti...

Hieno analyysi! Teemojen veto nykyilmiöihin ja simputuksen linkitys työpaikkakiusaamiseen on tosi hyvä havainto! Kuten yleisöä laulattava Lehto karjahti jollekulle: "älä yhtään siinä yritä, kyllä joku sinuakin kyykyttää". Varmasti jokaista, ainakin yrittää.

Kirsi Myllyniemi kirjoitti...

Kiitti, Maria, pitää käydä kuuntelemassa, jos vielä löydän.
Kutuharju, juuri tänään poikkeuksellisesti juttelinkin yhden ex-työkaverini kanssa muinaisen työpaikkamme pimeistä loukoista. Itse en taida olla niitä, jotka hiljaa alistuvat kiusaamiseen, mutta muutama ilkeä mieshenkilö kyllä, huumorin varjolla, teki parhaansa. On surullista, että joku hyvänahkainen hiljaisempi ihminen hyväksyy toisen ihmisen kiusaamisen, jopa tulee osallistuneeksi siihen. Se käy omaan kaaliini, että joku on sillä tavoin vajaa, että ei ymmärrä, että muillakin ihmisillä on tunteet, mutta se ei mene kaaliin, että tuntevat ihmiset eivät katkaise kiusaamista.

(Hauska päästä juttelemaan Nepotia-aiheista; ovat nuo postaukset vähän painuneet arkiston kätköihin :)